Muslimipopulistit tulevat!

Shadi Hamidin ”Vallan houkutukset. Islamistit ja epäliberaalinen demokratia uudessa Lähi-Idässä” (oma suomennos) on akateeminen tietokirja, joka pyrkii argumentoimaan, että islamistiset liikkeet eivät maltillistu demokraattisissa oloissa.   

En muista enää, miksi otin tämän kirjan lukulistaan.  Todennäköisesti, koska tässä puhutaan Muslimiveljeskunnasta. Shadi Hamidin kirjan teesi on vähintäänkin kyseenalainen ja hieman rasistinen. Ainakin alussa, kun luin ”Vallan houkutukset” mieleen tulivat ne vanhat käsitykset, joitten mukaan jotkut kansat ovat vain kykenemättömiä harjoittamaan demokratiaa.

Miksi demokratia ei juurru Lähi-Idässä? 

Kirjailija argumentoi, että äärimmäisen polarisoituneet kansat ovat alttiimpia totaalisille ideologioille, jotka lupaavat ”muuttaa kaiken” ja Lähi-Idässä tällainen ideologia on islamismi. Jos merkittävä osa kansasta on konservatiivista, niin he tulevat äänestämään äärikonservatiiviset islamistit valtaan ja silloin maasta tulee ”epäliberaali demokratia” jossa hitaasti äänestetään kumoon ihmisoikeudet. Esimerkkeinä kirjailija käyttää teesinsä perustelemiseen Jordaniaa, Tunisiaa ja Egyptiä. Kaikissa maissa on kuljettu diktatuurista demokratiaan ja takaisin diktatuuriin.    

Koska islamistinen epäliberaali hallitus kauhistuttaa paikallisia liberaaleja, jälkimmäiset vastahakoisesti liittoutuvat armeijan tai kuninkaan kanssa syöstäkseen demokraattisesti valitut islamistit pois vallasta. Näin tapahtui Jordaniassa ja Egyptissä. Eli ainoa asia, joka Hamidin mukaan pitää monia arabimaita sekulaareina, on brutaali diktatuuri.   

Arabimaitten historia 

Hamid kertoo aika hyvin tässä kirjassa arabimaitten poliittisen historian, ja miten moni maa oli itsenäistyttyä hyvin sekulaari ja vapaamielinen, kunnes Kylmän sodan reaalipolitikka ja imperialismi alkoivat kasvattaa islamistien suosiota. Nyt moni arabimaa on niin islamisoitunut, että jos niitten sekulaari diktatuurit kaatuvat, islamistiset puolueet saavat murskavoitot demokraattisissa vaaleissa ja kaikki menee päin helvettiä.   

Kirjan ydinteesi 

Kirjan mukaan demokratian lisääminen ei vähennä islamistien radikalismia, vaan kova diktatuurin poliittinen repressio. Kun islamistien ensisijainen prioriteetti on oman olemassaolon turvaaminen, sharia-laista tai kalifaatista puhuminen muuttuvat toissijaisiksi ja puheet ”demokratiasta ja ihmisoikeuksista” ottavat etusijan.   

Kirjailijan mukaan demokratiassa islamistit erottautuvat muista puolueista ainoastaan korostamalla uskonnollista kiihkoa, koska muuten heidän talouspoliittiset ohjelmat eivät eroa muista puolueista mitenkään. Koska islamisteilla on jo suuri kannatus köyhälistön keskuudessa, hyväntekeväisyysaktivismin takia, he saavat valmiiksi suuren kannatuspohjan, joka kasvaa entisestään keskiluokkaan vetoavalla populistisella retoriikalla. Eli sekulaarit puolueet eivät pärjää omilla monimutkaisilla talouspoliittisilla ideoilla, kun vastassa on yksinkertaisia vastauksia antava fundamentalisti. Näin alkaa ideologinen asevarustelu jossa jokainen puolue pyrkii korostamaan, miten konservatiivinen itse on, jolloin kaikki puolueet islamisoituvat. Eli tässä kirjassa argumentoidaan epäsuorasti, että sananvapaus tai ideoitten markkinat eivät vain toimi.     

Kirjan perustelut 

Perustellakseen väitteenä Hamid nostaa aika paljon vakuuttavia esimerkkejä, joissa Muslimiveljeskunta on diktatuurisen repression pelossa irtisanoutunut julkisesti terrorismista tai siitä on hajonnut paljon maltillisempi osa. Muslimiveljeskunnasta eronnut maltillisempi osa on sitten pyrkinyt välttämään repression todistamalla maltillisuutensa ottamalla kristittyjä ja naisia puolueensa jäseniksi. Kirjassa osoitetaan aika hyvin, että mitä väkivaltaisempi ja suvaitsemattomampi diktatuuri, sitä maltillisemmaksi Muslimiveljeskunta on muuttunut.  

Omaa pohdintaa 

Mielenkiintoisinta lukiessani tätä moraalisesti kyseenalaista kirjaa, oli se, miten ainakin osa tämän kirjan teesistä on oikeassa. Esimerkiksi nyt länsimaat kamppailevat oikeistopopulismin, äärioikeiston ja kristillisen konservatismin kanssa. Trump ja Brexit osoittavat, että joskus kansa äänestää omaa etuaan vastaan. Puola on toinen esimerkki, missä kansa äänesti fasismiin nojautuvan äärikonservatiivisen puolueen valtaan, joka nyt murentaa maan ihmisoikeuksia. Italia seuraamassa perässä.  

Silti länsimaissa on vahva demokratiausko, ja jotenkin tuntuu, että jos Hamid olisi esittänyt teesinsä täällä Euroopassa, mutta vaihtanut islamistit äärioikeistoon, täällä syntyisi melkoinen paskamyrsky. Nytkin vihapuhelait, ovat kiistanalainen tapa vähentää äärioikeiston vaikutusvaltaa,  mutta kun puhutaan arabimaista, niin on näköjään ihan ok ehdottaa ihmisoikeuksien kumoamista. Esimerkiksi Putinin Venäjä perustelee oman pseudodiktatuurinsa juuri sillä, että vapaa demokratia syöksisi maan kaaokseen.    

Ehkä otin tämän kirjan lukulistalle, kun vielä otin vakavasti Sam Harrista, koska tämä kuulostaa vähän miehen omilta teeseiltä. Silti Hamidin teoriassa on tietty totuuden siemen. Kirjailija kuvaus Muslimiveljeskunnan taktiikoista ja rakenteista muistuttaa todella paljon oikeistopopulistipuolueita. Esimerkiksi Hamidin mukaan Muslimiveljeskunta ei ole niin ääriuskovainen, että sen jäsenistö koostuisi vain fundamentalisteista, vaan siellä on väkeä kaikista yhteiskunnan luokista, joilla on aivan eri intressit kuin sharia-lain implementoiminen. Tämän laajan massaliikkeen Muslimiveljeskunta pystyy ylläpitämään olemalla mahdollisimman hämärä siitä, miten konkreettisesti se aikoo luoda islamilaisen valtion ja kasvattamalla vastakkainasettelua sekulaaria eliittiä vastaan. Meidän kotimaiset populistipuolueet harjoittavat samaa vastustamalla kaikenlaista, mutta kun on aika kertoa, mitä puolustetaan, niin puheet muuttuvatkin kielikuviksi ja iskulauseiksi.  

Hamid itse ei määrittele Muslimiveljeskuntaa tai salafistipuolueita populisteiksi, mutta selvästi nämä puolueet toimivat samalla kaavalla. Esimerkiksi “Jätkät & jytkyt. Perussuomalaiset ja populismin retoriikka” kirjassa todetaan, että populismi on vaarallista demokratialle, koska se vetoaa ihmisten primitiivisiin tunteisiin, jolloin nämä huumaantuvat äänestämään omaa etuaan vastaan. Sattumalta oikeistopopulismi vetoaa samaan konservatiiviseen kansanosaan kuin islamistit. Yhtymäkohtia on myöskin siinä, että Hamid asettaa islamistipuolueet äärimmäiseen oikeistoon. Eikä vain konservatismin takia, vaan talouspolitiikan. Muslimiveljeskunta ja monet islamistipuolueet lupaavat, kuten oikeistopopulistit, että he tulevat parantamaan pienyrittäjien ja maanviljelijöitten oloja, vähentämällä demokratiaa ja laskemalla veroja. Edellä mainittujen vuoksi Egyptissä esimerkiksi kauppiaat tukevat Muslimiveljeskuntaa.   

Ristiriitoja ja puutteita 

Kuitenkin tämä kirja törmää paradoksiin. Moni arabimaan diktatuuri on sekulaari, mutta eivät ne ole mitään liberaaleja homotusfeministivaltioita, vaan itsekin konservatiivisia. Islamistit eivät voi maltillisia kovin paljon, jos itse diktatuurikin on pysähtynyt ajassa. Esimerkiksi entiset Neuvostoblokkiin kuuluvat maat eivät muuttuneet liberaaleimmaksi kommunismin romahdettua, vaan juurikin taantuivat kunnon änkyräoikeistolaisiksi valtioiksi, joissa juuri ja juuri vältytään juutalais- ja homovainoilta. Tätä ristiriitaisuutta kirjailija ei huomaa omassa teesissään.   

Toinen ongelma on talouden rakenteen analyysin puute. Kirjailija ei mainitse, että moni arabimaa on liberalisoinut kotimarkkinansa globaalien trendien mukaan, mikä on tarkoittanut jyrkkää epätasa-arvoa ja julkisen sektorin ankaraa supistumista. Muslimiveljeskunta on saanut massiivien kannatuksen köyhälistössä ja keskiluokassa, koska se tarjoaa lukuisia sosiaalisia palveluita, joita valtio ei enää hoida. Esimerkiksi Sikivu Hutchinsonin kirjassa ”Moraalinen taistelu: Mustat ateistit, sukupuolipolitiikka ja arvosodat.” kerrotaan, miten USA:ssa kristillinen fundamentalismi kasvoi Obaman valtakauden aikana, kun valtion sosiaalipalveluja alettiin ulkoistamaan uskonnollisille keskuksille. Esimerkiksi Trump on kasvattanut kirkkojen valtaa vielä enemmän poistamalla kirkkojen rajoitukset puolueitten tukemisessa ja liberalisoimalla markkinoita entisestään. Nämä uudistukset edistävät uskonnon vaikutusvallan kasvua, koska jos julkista sektoria kavennetaan, niin kaikista heikoimmassa asemassa olevat ihmiset joutuvat turvautumaan kirkkojen apuun. Syntyy riippuvuuden kierre, jossa kirkoilla on suurta valtaa edistää uskonnollista sanomaansa kaikista heikommassa asemassa oleville. On olemassa selvä korrelaatio uusliberalismin ja uskonnollisen fundamentalismin kasvussa. Sattumalta juuri se, mitä Itä-Euroopassa tapahtui Neuvostoliiton romahdettua.    

Yhteenveto 

Shadi Hamidin ”Vallan houkutukset. Islamistit ja epäliberaalinen demokratia uudessa Lähi-Idässä” on aika epätasainen tekele, joka sentään myöntää suoraan, että arabimaitten diktatuurit ovat pystyssä, koska ne palvelevat parhaiten länsimaisten suurvaltojen geopoliittisia intressejä.