Suomi, terrorismi, SUPO

Anssi Kullbergin toimittaja ja monen kirjoittajan kokoama ”Suomi, terrorismi, SUPO. – Koira, joka ei haukkunut” on Suojelupoliisin ja Puolustusministeriön kokoama tietokirja terrorismin teoriasta, suomalaisen terrorismin historiasta ja sen kehityksestä 2011 saakka.

20170306_145750

Terrorismi on yleensä valtiota vastaan harjoitettua poliittista väkivaltaa, joka kohdistuu siviileihin, mutta on esimerkkejä, joissa valtio on sitä harrastanut. Eli kirja ottaa hyvin chomskymaisen otteen terrorismista, mikä oli yllättävää näkemys tiedustelupalvelulta.

Kirja alkaa Suomen historialla, jossa ensimmäiset terrori-iskut keskittyivtä 1900-luvun alkuun, jolloin Suomi oli vielä Venäjän keisarikunnan osa. Terroristit olivat suurimmaksi osaksi salamurhaajia, joista kuuluisin oli Eugen Schauman, joka murhasi kenraalikuvernööri Bobrikovin. Mutta aikakaudella oli muitakin salamurhaajia, joista tappavin oli Helsingissä toiminut Verikoirat-ryhmittymä, joka salamurhasi kymmeniä venäjäläisiä virkamiehiä. Kirjassa analysoidaan, miksi Suomessa syntyi tällaisia terroristeja, jotka halusivat väkivalloin ajaa Suomen itsenäisyyttä? Yksi radikalisoivista tekijöistä kirjoittajan mukaan oli Runebergin ”Vänrikki Stoolin tarinat” joissa ihannoittiin sodassa kaatumista. Jokainen tuon ajan terroristi omisti kappaleen ja ihannoi sen kertomuksia väkivallasta.

Mutta Suomen historian väkivaltaisinta kautta oli 1918 sisällissota, Talvi- ja Jatkosodan aikana olevat kotimaiset paramilitaariset joukot, jotka tuhosivat vastapuolen siviilikohteita. Tästä vaiheesta kirja alkaa selostamaan maailmalla ja erityisesti Euroopan historian aikana toimineita terroristijärjestöjä ja miksi Suomessa Toisen maailmansodan jälkeen esimerkiksi äärivasemmistolainen terrorismia ei ilmennyt?

Suomi oli kyllä koko Kylmän sodan aikana monen terroristijärjestön kauttakulkumaa, mutta yhtäkään iskua ei ollut. Suomi astui oikeastaan moderniin terrorismiin vasta 2000-luvulla. Sitä ennen 1990-luvun merkittävin terrori-isku Suomessa oli turkistarhojen vastaiset iskut, mutta ne eivät olleet läheskään yhtä kauhistuttavia kuin ne, mitä 2000-luvulla alettiin tehdä.

Kirjassa Myyrmannin, Jokelan ja Kauhajoen iskut lasketaan terrorismiksi. Kirjassa pohditaankin, miksi suomalainen media ei käsitellyt yhtäkään iskua terroritekona, vaikka motiivit olivat selkeän poliittisia? Esimerkiksi Myyrmannin ja Jokelan massamurhaajat olivat kirjoittaneet poliittisia manifesteja, joissa ajoivat hallituksen kaatamista, mutta silti heidät kuitattiin vain yksinäisinä sekopäinä. Kirjailija jopa arvioi, että jos nämä massamurhaajat olisivat olleet muslimeita, niin media olisi julistanut heidät välittömästi terroristeiksi. Kuitenkin perimmäinen syy ”terroristi” termin välttämisestä on suomalaisen kansan kollektiivinen pelko, että jos tunnustamme, että Suomessa on terrorismia, niin koko kuva ”lintukodosta” katoaa.

2000-luvulla SUPO:n mukaan äärivasemmisto ei ole enää niin suuri uhka kuin Kylmän sodan aikana. Ainoa vasemmistoon kuuluva ryhmä, jota on syytä pelätä ovat eläinoikeusaktivistit, jotka voivat vielä iskeä eläintuotantoon liittyviin rakennuksiin. Mutta merkittävimmät 2000-luvun terrorismia harrastavat ryhmät ovat jihadistit ja äärioikeisto. Oikeastaan kirjan kirjoittaneet asiantuntijat eivät ole yksimielisiä kumpi on pahempi.

Joittenkin mukaan jihadistit ovat järjestäytyneimpiä ja osaavampia kuin äärioikeisto, joten heidän iskut Suomeen voivat olla tuhoisempia. Suomessa on tosiaan kymmeniä jihadisteja, jotka matkustelevat edes takaisin Lähi-Idän kriisimaissa, levittävät internetissä suomennettua jihadipropagandaa tai rahoittavat jihadistisia liikkeitä. Kuitenkin toisten kirjoittajien mukaan äärioikeisto on vaarallisempi, koska heitä on enemmän, heillä on helpompi pääsy puoluepolitiikkaan ja suuremmat mahdollisuudet saada levitettyä vihapuhetta, joka lisää muslimien syrjintää. Muslimien syrjintä voi ruokkia kotimaisia jihadisteja kääntymään Suomea vastaan. Suomen onneksi suurin osa jihadisteista on ollut äärimmäisen pragmaattisia. Kaikki Euroopassa tehdyt terroristi-iskut ovat olleet Lähi-Itään kohdistuneen ulkopolitiikan seurausta. Suomi ei ole niin aktiivinen Lähi-Idässä, että jihadistit iskisivät Suomeen. Kuitenkin Suomen ulkopolitiikka voi muuttua, erityisesti, kun meillä on rauhanturvaajia Afganistanissa. Kirjan mukaan maahanmuutto, erityisesti pakolaisten maahanmuutto lissää terrorismin riskiä Suomessa. Kirja kehottaakin, että Suomen olisi vähennettävä ainakin pakolaisten tulon Suomeen ja keskittyttävä työperäiseen maahanmuuttoon ja turvapaikanhakijoiden vastaannottamiseen.

Kirjassa analysoidaan hyvinkin syvällisesti sekä äärioikeistoa, että jihadisteja. Näitten ryhmittymien motiiveja, ideologiaa ja syitä radikalisaatioon. Jihadisteja esimerkiksi ei voi selittää yksin sillä, että islam tekee muslimeista terroristeja. Uskonto itsesään on sen verran ristiriitainen, että kuka tahansa saa vedettyä sieltä oikeutusta väkivaltaan, jos vain tuntuu siltä. Äärioikeisto on sama asia. Ei ole olemassa yhdenmukaista äärioikeistolaista ideologiaa, ainoastaan syvä muukalaiskammo, jonka ympärille rakennetaan mitä perversempiä maailmankatsomuksia, joitten ainoa tarkoitus on väkivalta. Esierkiksi Eurooppaa ja Suomea ei uhkaa vain perinteinen kansallissosialismi ja fasismi, vaan uudenlainen islaminvasainen äärioikeisto tai vastajihad.

Vastajihad on ristiriitainen ideologia, johon sekoittuu valkoinen ylivalta, kristinusko, ateismi, oikeistolaisuus, ristiretkien ihannointi, Israelin kannatus ja syvä muslimien viha. Tunnetuin vastajihadisti on terroristi Anders Behring Breivik. Suomessa kirjan mukaan tunnetuin vastajihad-propagandan levittäjä on politiikko Jussi Halla-Aho. Kirjassa yleensäkin pidetään Perussuomalaisia vaarallisena puolueena, jossa on poikkeuksellisen paljon äärioikeistolaisia, jotka voivat olla uhka yhteiskuntarauhalle. Perussuomalaisten lisäksi äärioikeistolaisia liikkeitä on lukuisia, joista suurimmat ovat Suomen Sisu ja SVL. Sitten on joukko hajanaisia Homma-foorumissa pyöriviä äärioikeistolaisia, jotka yrittävät jatkuvasti muodostaa pienpuolueita ja liikkeitä, kuten islamivastainen Muutos2011. Seuraava suomalainen terroristi voi suurella todennäköisyydellä tulla jostain näistä ryhmittymistä.

Loppujen lopuksi hyvin kirjoitettu ja selkeä kirja, jossa on runsaasti lähdeviitteitä ja syvällistä analysointia terrorismista. Ainoa ongelma on, että kirja julkaisitiin 2011, eli ennen suurta pakolaiskriisiä, Isistä ja Trumppia. Tuntuu siltä, että tämä kirja on ennustanut sekä jihadismin, että äärioikeiston nousin maailmalla, mutta samalla on vaikea tietää kumpi näistä kahdestä ääriryhmästä on tällä hetkellä suurin yhteiskunnalleinen uhka. Lopussa kirja todetaan, että terrorismi ei ole mitään verrattuna Venäjän kybersotaan, joka on sen mukaan suurin uhka Suomen turvallisuudelle.

1 Comments

Jätä kommentti