Vapauden kesä

Bruce Watsonin ”Vapauden kesä” on tietokirja, joka kertoo 60-luvun USA:n kansalaisoikeusliikkeen yhdestä ryhmittymästä SNCC:stä (Student Nonviolent Coordinating Committe) ja sen kampanjasta rekisteröidä Etelä-Valtioitten afromaerikkalaiset äänestäjiksi.

20170216_143819

Kun aloin lukemaan tätä kirjaa, niin luin sen vain uteliaisuudesta. Halusin tietää enemmän kaukaisesta historiallisesta tapahtumasta, joka oli voittokulku ihmisyydelle, mutta sainkin paljon enemmän, mitä osasin odottaa.

Kirja alkaa kertomalla USA:n afromaerikkalaisten historiaa siitä astin kun heidät vapautettiin orjuudesta. Miten nopeasti he nousivat korkeisiin asemiin USA:n kaikissa instituutioissa ja heidän vaurautensa kasvoi. Tämä nousikausi kesti vain 20 vuotta, koska rasismi kokosi voimansa politiikassa. Useita lakeja säädettiin, lynkkauksia ja salamurhia alettiin toteuttaa, jotka painoivat afromaerikkalaisen väestön takaisin yhteiskunnan pohjamutiin. Brutaalin alistus tapahtui Etelä-Valtioissa, jotka kokivat, että heitä oli kohdeltu ”epäoikeudenmukaisesti” sisällissodassa.

Kirja hyppää 60-luvun alkuun ja kansalaisoikeusaktivisti Robert Parris ”Bob” Mosekseen, joka johti SNCC:tä ja koki, että jos afromaerikkalaiset Etelä-Valtioissa rekisteröitäisiin äänestäjäksi, he voisivat päästä päättämään osavaltioitten politiikasta itse ja poistua köyhyydestä ja sorrosta.

Tuhannet vapaehtoiseksi värvätyt opiskelijat matkustavat kesäloman ajaksi Etelä-Valtioihin. He alkavat rekisteröimään ja valistamaan afromaerikkalaista väestöä, mutta he kokevat uskomatonta vastarintaa paikalisilta väestöltä. Koko rasismin spektri paljastuu opiskelijoille, niin arkipäivän ”harmitonta” ennakkoluuloa ja sterotypisointia, kuin brutaalit KKK:n toteuttamat salamurhat ja terrori-iskut kirkkoihin ja kouluihin.

Uuseita kertoja selotetaan kirjassa aikalaisia mieliopidemittauksia, joitten mukaan suurin osa USA:n väestöstä ei kokenut, että rasismi oli ongelma USA:ssa. Samaan aikaan mielipidemittauksien mukaan ihmisillä oli hyvin rasistisia mielipiteitä, joita jo aikalaiset tutkijat tunnistivat rasismiksi. Oikeastaan suurin osa pohjoisamerikkalaisista ei tukenut SNCC:n projektia, jota he pitivät vasemmistolaisten elitististen opiskelijoitten ”rähinäksi” joka ei saavuta mitään. Oikeastaan monien mielestä opiskelijoitten olisi hankittava töitä tai autettava omaa valkoista väestöä. Toisten mielestä naisten olisi hillittävät itsensä, eikä hakea ”mustaa himoa”. Lukiessani näitä mielipiteitä, tuntuu siltä, että mikään ei ole muuttunut ja se on helvetin masentavaa.

Ainoa ero 60-luvun USA:n mielipiteisiin. esimerkiksi verrattuna nyky-Suomeen on, etä raiskaus- ja tappouhkauksia ei toteuteta puhelimella, vaan Facebookin yksityisviestillä. Suomessa ei helveksita vain tummaihoisia, vaan kaikkia ”väärän” värisiä maahanmuuttajia. Mikä lisää pessimismiä entisestään on kirjassa kuvattu afromaerikkalaisten oikeuksien äkillinen menetys. Eli saadut oikeudet eivät ole ikuisia, vaan niistä on jatkuvasti taisteltava tai ne menetetään. Tuntuu siltä, että maailma on menossa takaisin pimeyden aikoihin, joissa on valittava, minkä asian puolesta on valmis kuolemaan merkitytsemättömässä haudassa keskellä metsää.

”Vapauden kesä” on todella hyvä tietokirja, joka iskee suoraan sydämmeen. Se kertoo, että taistelu tasa-arvosta ei ole yksittäisten suurmiesten tekosia, vaan tavallisten ihmisten raskasta tytötä, josta voi saada
koko maailman vihat niskaan, josta voi menettää henkensä tai saada vain mikroskooppinen edistys aikaan, samalla kun oma elämä menee täysin pilalle. Kunnioitan suuresti SNCC:n aktivisteja, jotka ovat jääneet historian unholaan, jotka pitäytyivät väkivallasta, kun samaan aikaan heihin kohdistettiin henkistä ja fyysistä terrooria. Itse en pystyisi pitäytymään väkivallasta, jos minuun kohdistettaisiin kirjassa kuvattua terrooria.
Ihmettelen, miten monet onnistuivat olla tappamasta kaikki Etelä-Valtioitten valkoiset asukaat? Pahempaa oli, että monet aktivistien ja afromaerikkalaisten murhaajat ei tuomittu rikoksista, vaan he elivät onnellisen ja kylläisen elämän, sillä aikaa kun heidän uhrinsa mätänivät suistometsissä.

Jokaisen on luettava tämä kirja tajutaakseen, että jopa länsimaisessa demokratiassa pahuus voi nousta tuosta vain ja murskata kallosi rautaisella saappaalla.

Henkilön Sami Leon Eerola kuva.

Jätä kommentti