Täysin automatisoitu avaruushomoluksuskommunismi

Tänä vuonna julkaistu Pontus Purokurun ”Täysin automatisoitu avaruushomoluksuskommunismi” on niitä kirjoja, joita vain otsikon perusteella otin luettavaksi. En edes takakansitekstiä lukenut. Kuka kahjo keksii kirjoittaa tällaisen manifestin?!

Idea

”Täysin automatisoitu avaruushomoluksuskommunismi” yrittää kehystää itsensä uuden äärivasemmiston manifestiksi, mutta tämä on enemmän sellainen metamodernistinen esseekokoelma, jossa yritetään muotoilla uutta kommunistista teoriaa ja ohjelmaa.

Tämä uus-uuskommunismi on yhdistelmä virtuaalista jakamistaloutta, täysautomaatiota, perustuloa, olemattomia valtiollisia rajoja, lyhyitä työaikoja ja äärimmäisen hajautettua uusiutuvaa energiaa tuottavien minivoimaloitten verkostoa. Väliin tietenkin mahtuu intersektionaalinen feminismi ja queerkommunismi, jotka tarkoittavat käytännössä monisukupuolista ja -etnistä homostelua.

Kirjailija tiivistää hänen kommunisminsa näin: ”Kommunismi tarkoittaa ylenpalttisen rikkauden lahjoittamista. Se on lahjataloutta, jossa olennaista ei ole yksityisen rikkauden kasaaminen vaan yhteisen runsauden kiertäminen”

Kirjan ydin on, että ihmisten elämä ei tulisi perustua työhön, vaan laiskotteluun ja itsensä toteuttamiseen omin, eikä suuryritysten ehdoin. Kirjan mukaan vasemmiston suurin virhe oli työnsankaruusmyytin iskostaminen. Ihmisen tarkoitus ei ole paiskia töitä jatkuvasti, vaan tehdä kaikkea muuta, jota huvittaa. Purokurun mukaan tarpeeksi korkea perustulo takaisinkin, että kenenkään ei tarvitsisi tehdä töitä rahaa vastaan, jolloin koko kapitalistinen järjestelmä voitaisiin vaihtaa täysin automatisoituun avaruushomoluksuskommunismiin.

Antikapitalismi

Kirjan antikapitalismi ei ole niinkään taloudellisen järjestelmän kritiikkiä, vaikka sitä siinä on, vaan enemmänkin postmodernistista todellisuuden kritiikkiä, jonka mukaan kapitalismi on tappanut mielikuvituksemme ja pakottaa meitä teeskentelemään, että rakastamme sitä. Kirjailija tiivistääkin nykykapitalismin filosofian näin: ”Yhteiskunta ei ole enää introvertti, tee työtä ja ole hiljaa, vaan ekstrovertti eli supersosiaalinen ja verkostoituva, jatkuvasti töissä: “Turpa auki ja tee töitä!”

Purokuru nostaa esiin sen havainnon, että moderni kapitalismi on ainoastaan mahdollinen öljyn takia. Ei vain siinä mielessä, että sillä pyöritetään autoja ja tehtaita, vaan siinä, että se on helposti kuljetettava ja hinnoiteltava energiamuoto, joka mahdollistaa globaalin kaupankäynnin. Purokurun mukaan öljyn hiipuessa talouskasvu ei onnistu, jolloin on leikattava julkiselta sektorilta ja politiikka on muutettava autoritaariseksi puristaakseen kansasta talouskasvua. Kirjailijan mukaan ”öljy kiihdyttää kokemusta, katkoo aineelliset asiayhteydet ja estää meitä näkemistä toimintamme seuraukset, kuten hiilidioksidipäästöt, meriä myrkyttävät muovilautat ja kaukaiset jätevuoret.” Öljy ei olekaan kirjailijan mukaan vain materiaa, vaan se vaikuttaa itse psykologiaamme.

Toinen kiinnostava havainto kapitalismista on Purokuron epäsuora kritiikki Lepomäkeä vastaan, joka oli kirjassaan ”Vapauden voitto” (2018) ylistänyt Saksan ”minijob” pätkätyöjärjestelmää: “jobismi on sitä, että julkinen sektori rakentaa pohjan, työntekijät tekevät Jobin työtä jobeissaan sekä niiden ulkopuolella ja sitten paikalle ratsastaa yrittäjä, joka käärii tuotot ja valittaa A-studiossa, että mitään en ole yhteiskunnalta saanut vaan kaiken olen yksin tehnyt.”  Siinä, missä Purokuro haukkuu epäsuorasti Lepomäkeä, kirjailija kutsuu suoaan Jari Ehrnroothia köyhiä kyykytteleväksi protofasistiksi ja omistaa kokonaisen kappaleen gonzo-journalistiselle analyysille, miksi start-up tapahtuma Sluh on epäonnistunut kapitalismin uudelleenbrändäys.

Vallankumous

Purokuru korostaa kirjassaan, että työväki ei ole koskaan saanut oikeuksiaan vaaleilla, vaan jatkuvalla kamppailulla ja väkivallan uhalla. Kirjailijan mukaan ennen vanhaan työläinen sai itselleen ihmisoikeudet pääosin pelottelemalla porvaristoa Neuvostoliitolla. Mutta nykyään Neuvostoliittoa ei ole, tulevaisuus tai edes mahdollisuus vaihtoehtoiseen taloudelliseen järjestelmään on tuhottu. Purokurun mukaan nykyisen vasemmiston iskulause voisikin olla ”Toisenlainen maailmanloppu on mahdollinen”. Mutta tässä kirjassa ei puhuta aseellisten vastarintasolujen perustamisesta tai terrorismista, vaan enemmänkin ulkoparlamentaaristen aktivistiryhmien puolesta, jotka painostavat julkista keskustelua siirtymään täysin automatisoituun avaruushomoluksuskommunismiin puolelle. Tämäkin voisi tulkita vastaukseksi Kokoomuksen Ben Zyskowiczille, jonka mukaan demokratiassa muutoksia tehdään ainoastaan vaalien kautta ja sen takia “poliittisia” lakkoja ei pitäisi hyväksyä.

Sinänsä mielenkiintoista on, että Purokurun mukaan Marxia on tulkittu väärin. Kirjailija kertoo, että Marx ja Engels ”trollasivat”, kun käyttivät sanoja “väkivaltainen, demokraattinen vallankumous” ja “proletariaatin diktatuuri”. Kirjailijan mukaan koko puhe vallankumouksesta oli vain tapa selittää, että muutos syntyy liberaalin parlamentarismin ulkopuolella, eli kommunismiin ei siirrytä äänestämällä.

Tekisi mieli sanoa, että tämä on joksikin kyseenalainen tulkinta Marxista, mutta kun tämä kirja ei argumentoi perinteisen kommunismin puolesta, voidaan sanoa, että koko täysin automatisoitu avaruushomoluksuskommunismi perustuu tähän Marxin luentaan.

Rakenne

Purokurun teos koostuu sekalaisista artikkeleista, kirja- ja elokuva-arvioista ja esseistä, joissa on paljon filosofista pohdintaa monista asioista, kuten Purokurun henkilökohtaisesta elämästä, valkoisesta etuoikeudesta, miesten kokemista syrjinnästä, identiteetin poststrukturalistisista pohdinnoista ja sen sellaista. Tällainen monityylinen ja pirstaleisen pohdiskeleva rakenne on minusta ärsyttävää ja vaikea arvioida, erityisesti kun kirjan keskeisimmät ideat ovat hajautettu yksittäisiksi lauseiksi, joita pitää omalla ajattelulla koota jonkinlaiseksi synteesiksi. Tässä on siis sama ongelma kuin Lepomäen kirjassa. Erotuksena kuitenkin, että Purokurun kirja on paljon lyhyempi ja se pyrkii enemmänkin piirtämään suuntaviivoja ja uusia lähtökohtia asioitten analyysiin, kuin käsitellä jokaista yksittäistä rakenteellista ongelmaa erikseen.

Ongelmia

Kirjailija arvostelee ankarasti tulevaisuususkovaisia, jotka eivät halua ratkaista tällä hetkellä tapahtuvia ongelmia, koska ehkä tulevaisuudessa jokin uusi teknologia voi syntyä, mutta Purokuru vastustaa ydinvoimaa. Kirjassa itsessään ei mainita uusiutuvien energioitten potentiaalista energiatehokkuuden nousua, mutta oletan tässä, että kirjailija tietää sen, että uusiutuva energia ei nykyään tuota läheskään yhtä tehokasta energiaa kuin ydinvoima. Tämä siis tarkoittaa, että Purokuru on uusiutuvien energioitten osalta tulevaisuuskoinen, joka sen sijaan, että nyt ratkaisisi energiaongelman olemassa olevalla ydinenergialla, hän odottaakin, että tulevaisuudessa joku keksii yhtä tehokkaan tuulimyllyn tai aurinkopaneelin!

Mutta suurin ongelma on kirjan kynnys. ”Täysin automatisoitu avaruushomoluksuskommunismi” olettaa, että olet jo perehtynyt nykyvasemmistolaiseen kirjallisuuteen. Ihmiselle, joka ei ole koskaan lukenut tai kuullut nykyvasemmiston argumentteja vaikka sukupuolten tasa-arvosta tai jälkistrukturalistisesta kielestä, eivät tule ymmärtämään melkein mitään tästä kirjasta, vaikkakin kieli on aika selkeää ja hauskaakin. Tässä viitataan suoraan ja epäsuorastin lukuisiin postmodernistisiin ajattelijoihin, joita itsekin olen lukenut vasta tänä vuonna yliopistossa. Joten moni syvempi viittaus menee täysin ohi maallikon ymmärrykseltä.

Tietenkin kirjan raflaavalla otsikolla tämä teos ei tule päätymään kokoomusnuoren kirjahyllyyn, mutta silti aina harmittaa, kun joku kirja on kirjoitettu vain tietty porukka mielessä. Tämä teos siis on kirjoitettu vasemmistolaisille, joita voi kiinnostaa jokin uusi vasemmistolainen perspektiivi maailman ongelmiin.

Yhteenveto

Pontus Purokurun ”Täysin automatisoitu avaruushomoluksuskommunismi” on hauska, ironinen ja täysin kovan luokan postmodernistinen tai oikeastaan metamodernistinen pläjäys uuden yhteiskunnallisen järjestelmän puolesta. Se on häpeilemätön sen poliittisessa agendassa ja ideologisuudessaan, mikä on virkistävää. Mutta tämä kirja olettaa, että olet lukenut tai ainakin kuullut paljonkin nykyvasemmiston argumenteista. Silti tämä on tervetullut teos nykymaailmaan missä vaikuttaa olevan vain kaksi vaihtoehtoa: saman järjestelmän jatkaminen tai sen muuttaminen rasistisemmaksi ja sisäänpäin sulkeutuneeksi.